Metso

Metso (Tetrao urogallus) on metsäkanalintu.
Se on Suomen kanalinnuista suurin. Metsosta on 11 alalajia,
joista Suomessa esiintyy kolme: pohjolan metso (Tetrao urogallus urogallus) Pohjois-Suomessa, karjalanmetso (Tetrao urogallus karelicus) Keski-Suomessa ja saksanmetso (Tetrao urogallus major) etelässä.
Joissain yhteyksissä sanalla "metso" viitataan ainoastaan koiraslintuun. Vanhaa koirasta kutsutaan usein "ukkometsoksi" tai "homenokaksi" ja naarasta "koppeloksi".

Koirasmetso on väriltään mustan-, ruskean- ja harmaankirjava. Silmän päällä on punainen ”pilkka” ja kainalosta löytyy valkoinen täplä. Naaras on ruskeankirjava. Sen rinta on punertava ja selässä saattaa olla valkeita täpliä.
Naarasmetso sekoitetaan usein naarasteereen. Paino vaihtelee naaraan 1,9 kg:sta koiraan noin 4,0 kg.
Ensimmäisen vuoden syksyllä nuorten kukkojen paino on keskimäärin 2,9 kg.

Naaras on pituudeltaan noin 65,5 cm ja siipiväli noin 60 cm ja koiras noin 90 cm ja siipiväli noin 85 cm.

Soidinpaikoilla koiraat päästävät hiovia ja napsauttelevia ääniä. Ääni jakautuu kolmeen osaan, ensimmäiseksi metsokoiras naksauttelee nokallaan kiihtyvästi, joka päättyy matalaan kulaukseen, jonka jälkeen puukon hiomista muistuttava ääni lopettaa soidinlaulun. Joskus, erityisesti ollessaan kiihtynyt, koiras voi päästää ääntä, joka kuulostaa hieman kuin sanottaisiin "krök-kä-u". Koppelon ääni on matalaa kotkotusta. Lentoonlähtö maasta on kömpelö, siiven iskut raskaat ja
voimakkaat.
Vanhin suomalainen rengastettu metso on ollut 6 vuotta 2 kuukautta 24 päivää vanha. Euroopan vanhin on ollut vähintään 9 vuoden 4 kuukauden ikäinen ruotsalainen metso.

Levinneisyysalue ulottuu Euroopan havumetsäalueilta Siperian taigan keskiosiin saakka. Erillinen esiintymä sijaitsee Skotlannissa, Kaledonian ylängöllä. Suomessa metsoa tavataan koko maassa.
Metso tarvitsee laajoja metsäalueita elinympäristökseen, joten metsien voimaperäiset hakkuut ja myös tiheä metsäautotieverkosto heikentävät elinoloja. Suomen pesivä parimäärä on noin 150 000–250 000 paria. Vuosittainen kannan vaihtelu on suurta. Metsoja metsästetään Suomessa vuosittain noin 25 000-50 000 yksilöä.

Tyypillinen metson elinympäristö on vaihteleva havu- tai sekametsä kankaineen ja rämeineen. Metsoa on pidetty vanhojen metsien lajina, mutta viime aikoina tätä käsitystä on jouduttu tarkistamaan. Metso kelpuuttaa soidinpaikakseen 30–40-vuotiaatkin mäntymetsät. Metso ei ole soidinmetsänsä suhteen erityisen vaatelias, sillä soidinpaikkaan voi sisältyä
pienialaisia taimikoita ja aukkojakin.
Soidinpaikat voivat kuitenkin siirtyä ja uuden soidinpaikan syntyminenkin on yleistä. Tähän vaaditaan vähintään noin 50 hehtaarin yhtenäinen metsäalueen. Elinvoimainen metsokanta
edellyttää soidinpaikan ympäristössä lisäksi useiden neliökilometrien laajuisen melko yhtenäisen metsäalueen. Metsonmetsien hakkuuohjeissa tällä alueella pitäisi olla vähintään puolet metsolle kelvollista metsää. Soidinpaikkojen välimatka on keskimäärin noin kaksi kilometriä.
Vuosina 2005–2007 metsokanta on vahvistunut selvästi etenkin keskisessä Suomessa. Tähän vaikuttaa osaltaan laaja-alaisten nuorten metsien varttuminen metsolle soveliaiksi.

Metson näyttävä ryhmäsoidin tapahtuu maalis-toukokuussa, aamuvarhaisella tai iltamyöhällä. Soitimelle kokoonnutaan vuodesta toiseen samalle paikalle, mutta soidinkeskus saattaa siirtyä johtajakukon kuoltua. Kullakin kukolla on oma soidinreviiri, joka on parin hehtaarin suuruinen alue.Sen ympärillä on noin kilometrin päähän ulottuva päiväreviiri, jolla kukot oleskelevat
aktiivisen soitimen ulkopuolella. Soitimen vahvin metso pitää hallussa soitimen keskeisintä osaa ja se myös pääsee parittelemaan useimmin. Muninta alkaa muutaman päivän kuluttua parittelusta. Koppelo munii 6–9 munaa maassa olevaan pesään.
Haudonta kestää 24–27 vrk. Poikaset kuoriutuvat yleensä kesäkuun parin ensimmäisen viikon aikana. Poikaset poistuvat pesästä kohta kuivuttuuan. Koppelo ohjaa poikasia sopiville ruokamaille, mutta ei ruoki niitä. Ensimmäisinä viikkoina poikasten ravintona ovat hyönteiset. Poikasten selviytymisen kannalta on oleellista, että sää olisi parin ensimmäisen viikon aikana kohtuullisen lämmin ja vähäsateinen, jotta hyönteisiä olisi riittävästi tarjolla, eikä poikasten tarvitsisi yhtenään
lämmitellä emon suojissa.
Metson elinalueiden pirstoutuminen hakkuiden seurauksena ja harva metsokanta on johtanut joissakin tapauksissa tilanteeseen, jossa metsokoiraille ei aina löydy soidinkumppaneita. Jotkut yksinäiset metsot ovat tulleet aggressiivisiksi myös ihmistä kohtaan, ja ne tunnetaan ”hulluina metsoina”.
KUVASSA on juuri tällainen "Hullu Metso", joka hyökkää ihmisten kimppuun kesämökin pihapiirissä.
Myös teerikukon ja koppelon on mahdollista risteytyä, ja tällöin syntyy korpimetso tai korpikoppelo. Ukkometson ja naarasteeren risteytymät taas ovat todella harvinaisia johtuen lintujen kokoerosta. Metsot ovat soitimella myös kevät-kesäisin.

Metso on siemensyöjä. Metson ravintoon kuuluvat kesällä puiden silmut ja lehdet, loppukesällä ja syksyllä marjat.
Talvella metsot syövät männyn neulasia tai taimien silmuja. Metsot suosivat samoja puita
talvesta toiseen ja puut on helppo tunnistaa niiden harsuuntuneesta latvasta. Metso "syö" myös kiviä, joita se tarvitsee
ruuansulatuksessaan muun muassa ruuan jauhantaan kivipiirassa.

Rattoisaa Jussia 2014!

Tip tip tiputtaa rännit, pitäiskö ottaa juhannus kännit?

Heiluis yön ja unohtais työn, tai ottais kossua ja antais murheille tossua.

Hauskaa juhannusta!

Tuomenkehrääjäkoi

Tuomenkehrääjäkoi (Yponomeuta evonymella) on perhonen, jonka toukat elää tuomissa. Ne kehrää tuomeen harsomaisen kudoksen, mikä peittää lehtiä, oksia ja joskus koko puun. Toukat pystyvät syömään koko puun lehdettömäksi. Puu ei yleensä kuole tähän.

Aikuisella perhosella on puhtaan valkoiset etusiivet, joissa on siiven suuntaisesti viisi epäsäännölistä riviä pieniä mustia pilkkuja. Takasiivet on tasaisen harmaanruskeat. Tuntosarvet on vähän etusiipiä lyhyemmät ja valkoisten poikkiviivojen kirjomat. Siipiväli 20–24 mm.
Yponomeuta -sukuun kuuluu kahdeksan Suomessa tavattua lajia, joista jossain määrin mainittavia tuhoja aiheuttavat myös pihlajankehrääjäkoi (Yponomeuta padellus) ja omenankehrääjäkoi (Yponomeuta malinellus). Lajit muistuttavat ulkonäöltään tuomenkehrääjäkoita.

Tuomenkehrääjäkoin levinneisyys ulottuu Irlannista ja Iberian niemimaalta Skandinaviaan ja idässä aina Koreaan ja Japaniin saakka. Suomessa lajia tavataan koko maassa, mutta se harvinaistuu pohjoista kohti.
Toukkia tavataan kesäkuussa. Aikuiset perhoset on lennossa yhtenä sukupolvena heinäkuun alusta elo-syyskuun vaihteeseen.

Tuomenkehrääjäkoita tavataan kaikkialla tuomia kasvavilla paikoilla. Toukat elävät suurina ryhminä erittämänsä seitin suojissa ja syövät puut runsaana esiintyessään, jopa kokonaan lehdettömiksi. Tuomet selviävät yleensä tuhosta hyvin ja kasvattavat uudet lehdet vielä myöhemmin kesällä. Jos huomattava tuho kuitenkin toistuu useita vuosia peräkkäin, puut voivat kuolla. Kukin
toukkaryhmä syö kaikki oksan lehdet ja lehtien loputtua ne siirtyy jokkona uuteen oksaan. Täysikasvuiset toukat koteloituvat tiiviinä ryhminä seitin suojiin. Toukkien seittejä on tuomissa alku- ja keskikesällä ja loppukesällä koteloituneista toukista kuoriutuu aikuisia perhosia.

Naaras munii nuorille oksille noin 60 munan rykelmiä, joiden läpimitta on muutamia millimetrejä. Osa munista kuoriutuu jo syksyllä, mutta toukat ei poistu munasta ennen kevättä. Yleensä muna on talvehtiva elämänvaihe.
Tuomenkehrääjäkoita voidaan torjua myrkyttämällä tai suihkuttamalla puut puhtaiksi vedellä. Euroopan alueella tuomenkehrääjäkoikantaa pitävät kurissa ainakin 34 eri parasitoidihyönteistä ja 15 muuta saalistajaa. Lajin torjumiseksi feromonipyydyksillä on olemassa myös kaupallisesti saatava feromoni.

Toukkien ensisijainen ravintokasvi on tuomi (Prunus padus), vähäisissä määrin myös muutamat muut ruusukasveihin kuuluvat puulajit.

 

AURINKOISTA JA LÄMMINTÄ KESÄÄ KAIKILLE!